Takaisin

 

 

 

OIKEUSMINISTERIÖ

Lainvalmisteluosasto/Yksityisoikeuden yksikkö

Lainsäädäntäneuvos Liisa Lehtimäki

Erityisasiantuntija Riitta Hämäläinen

 

 

Asia: Lausunto Yrityssaneeraustyöryhmän mietinnöstä

 

Viite: Lausuntopyyntö 10.3.2006; 12/41/2004; OM 037:00/2004

 

Pyydettynä lausuntona yrityssaneerausta koskevan lainsäädännön tarkistamiseen liittyvästä oikeusministeriön työryhmämietinnöstä 2006:5 todetaan Yrityssaneerausyhdistyksen puolesta kunnioittaen seuraavaa:

 

Yleistä

 

Yrityssaneerauslaki on ollut voimassa helmikuusta 1993 alkaen eli tätä lausuntoa annettaessa reilut 13 vuotta. Sen aikana on eri käytännön yrityssaneerauksissa ja niihin liittyvässä oikeuskäytännössä käynyt selville, että voimassa olevaan, jonkin verran osittain uudistettuunkin lainsäädäntöön liittyy monia tulkinnanvaraisia ja epäselviä ja siten arvionvaraisia säännöksiä, jotka eivät oikeusvarmuuden kannalta ole tietenkään toivottavia. Tähän nähden ja ottaen huomioon eri intressitahojen osin keskeisiltäkin kohdin ns. ristiin menevät intressit saneeraustilanteissa, ongelmatilanteita selventävät lainsäädäntöuudistukset olisivat tervetulleita ja paikallaan. Tässä suhteessa pyrkimykset uudistaa saneerauslakia voidaan vastaanottaa positiivisesti

Valmistuneeseen työryhmämietintöön sisältyy kuitenkin, siihenkin, sellaisia esityksiä, joihin ei voida valitettavasti yhtyä, nimenomaan edellä kerrotuista lähtökohdista: Jäljempänä tarkemmin yksilöitävin tavoin työryhmän mietintöön sisältyy useissa, käytännön kannalta erittäin keskeisissä kohdissa sellaisia ehdotuksia, jotka jättävät täysin avoimeksi ja siten pelkästään vastaisen oikeuskäytännön varaan, sen, mikä säännöksen tarkempi tulkinta oikeastaan on tai tulisi olemaan. Tässä suhteessa työryhmämietintöä ei voida pitää onnistuneena, oikeista lähtökohtaisista tavoitteistaan huolimatta. Kuten niin ikään jäljempänä käy ilmi, tulkinnanvaraiset tilanteet johtavat epävarmuuteen, joka ei ole toivottava asiantila sen paremmin velallisyhtiön kuin myöskään velkojien näkökulmasta. Tämän takia ikään kuin ongelmien siirtäminen eteenpäin ei palvele toivottuja tavoitteita, hyvistä pyrkimyksistä huolimatta.

Ne ongelmakohdat, jotka työryhmämietintöön sisältyvät, käyvät sinänsä perusteiltaan hyvin ilmi mietintöön annetuista ns. eriävistä mielipiteistä, jotka on liitetty toimitettuun aineistoon, työryhmämietinnön sivuille 173 – 182, joka käsittelee Suomen Asianajajaliiton antamaa eriävää mielipidettä, ja sivuille 183 – 188, johon sisältyy Suomen Yrittäjien vastaava eriävä mielipide. Koska Yrityssaneerausyhdistyksen puolesta voidaan sinänsä lähtökohtaisesti vahvistaa noissa eriävissä mielipiteissä esitetyt argumentit, ei niitä turhan toiston välttämiseksi enää tässä lausunnossa pyritäkään perusteellisesti toistamaan, vaan niin pitkälle kuin mahdollista, viitataan em. Asianajajaliiton ja Yrittäjien eriävissä mielipiteissä esitettyyn. Joiltakin osin ko. lausunnoissa esiin tuotuja mielipiteitä voidaan ehkä täydentää, nimenomaan velkojaintressien kannalta, mikä entisestään lisää esitettyjen, oikean suuntaisten lausuntojen painoarvoa.

 

Yrityssaneerausasioiden käsittelyn kesto tuomioistuimissa

 

Viitatuissa eriävissä mielipiteissä kiinnitetään huomiota siihen, että olisi tärkeätä laintasoisesti säätää ja määrätä siitä, että yrityssaneerausasiat ratkaistaan viivyttelemättä ja kiireellisenä tuomioistuimissa. Tätä lähtökohtaa on perusteltu lähinnä velallisyhtiön kannalta, missä suhteessa esitetyt kommentit pitävät paikkaansa. On kuitenkin huomattava, että pitkään venyvä tuomioistuinkäsittely aiheuttaa epävarmuutta myös velkojille: Käytännössä ei ole ollenkaan epätavallista se, että tuomioistuinkäsittelyn venyessä, usein kenestäkään asianosaisesta (velallinen/velkojat) riippumattomasta syystä, velallisyhtiön keskeiset sidosryhmät, kuten tavarantoimittajat, rahoittajat yms. intressiryhmät, jotka samalla ovat myös velkojia saneerauksessa, alkavat suhtautua aiempaa epävarmemmin yhteistoimintaan velallisyhtiön kanssa. Vaikka he olisivat puoltaneetkin haettua saneerausta, tulee helposti tunne siitä, että ”onko asiassa kuitenkin jotain epäselvää, jota heillä ei ole mahdollisesti tiedossa tms.” asian käsittelyn venyessä. Tämä sitten saattaa johtaa, monta kertaa aiheettomastikin, esimerkiksi vaatimuksiin lisävakuuksista tai siirtymisestä käteismaksusuorituksiin liikesuhteen (tavarantoimitukset tms.) jatkumisen ehtona, mikä tietenkin ei voi olla heikentämättä muutoinkin talouskriisissä olevan yhtiön tilannetta. Kun tällainen tilanne ei käytännössä ole ollut eikä muodostunut vuosien saatossa lainkaan epätavanomaiseksi, osoittaa se omalta osaltaan vain sitä, että riittävän joutuisa käsittely käräjäoikeudessa ei palvele pelkästään velallisyhtiön intressejä, vaan myös ns. ”eräänlaista kokonaisintressiä”, eli myös velkojien näkökulmasta tämä asia on erittäin keskeinen ja tärkeä. Tämän johdosta siihen tulisikin kiinntittää huomiota laintasoisesti riittävän painokkaasti, eli siten, kuin viitatuissa eriävissä mielipiteissä on asiaan kiinnitetty huomiota.

Oikeuskäytännön varaan jääviä keskeisiä tulkintatilanteita työryhmämietinnössä runsaasti.

Oikeusvarmuuden kannalta ei ole toivottavaa se, että lainsäädäntö on sillä tavoin ”liian avointa”, että sääntelyn kohteena olevissa tilanteissa ”liian paljon” keskeisiä asioita jää oikeuskäytännön varaan ratkaistavaksi tarkemman sisältötulkinnan saamiseksi. Kuten tunnettua, Korkeimman oikeuden ennakkopäätösten saaminen kestää helposti 3 – 4 vuotta laskettuna jutun vireille tulosta alioikeudessa, mitä on pidettävä huomattavana aikavälinä. Näin ollen ei ole toivottavaa, että, varsinkaan ns. akuutteihin kriisitilanteisiin suuntautuneessa lainsäädännössä, jollaisena yrityssaneerauslakia on luonnollisesti pidettävä, olisi olennaisessa määrin niin avoimia säännöksiä, että jo niiden ehdotusvaiheessa tiedetään, ja oikeastaan esityksessä sanotaankin suoraan, että asia halutaankin jättää eräällä tavalla ”kellumaan” oikeuskäytäntöä odotellen. Tällaisia kohtia käsiteltävässä työryhmän mietinnössä on valitettavan paljon.

 

Eräs tällainen keskeinen kohta, johon eriävissä lausunnoissa on viitattu, on kysymys siitä, missä määrin ehdotetun ns. saneeraussuojan aikana tapahtuneet maksulaiminlyönnit voivat/eivät voi muodostaa esteperustetta saneerausmenettelyn aloittamiselle. On helppo ajatella esimerkki ns. sesonkiluonteisella toimialalla vaikuttavasta yrityksestä, joka mitä tyypillisimmin hakeutuu saneeraukseen, ajauduttuaan talouskriisiin, oman toimialansa matalasuhdanteen aikana. Tällöin seuraavaan tuloja tuottavaan ”korkeasuhdanteeseen” voi olla useitakin kuukausia aikaa. Tavanomaista on tällöin se, että saneeraussuojasta huolimatta, yhtiö ei välttämättä kykene suoriutumaan ns. hakemusajan maksuistaan, vaikka sen taloudelliset tunnusluvut näyttäisivätkin kohtuullista kannattavuutta, koska rahat on käytetty aikaisemmin aggressiivisia perintätoimia tehneiden saneerausvelkojien hyväksi, ja uutta ”voimakkaampaa” kassavirtaa on odotettavissa vasta kuukausien päästä. Tiukasti tulkiten, tällaisessa tilanteessa, ehdotettujen saneeraussuojasäännösten valossa, saneeraukseen pääsemiseen kynnys ei ainakaan nykyisestään helpottuisi, koska ainakin negatiivisesti asiaan suhtautuvat velkojat varmasti korostaisivat maksujen rästiytymistä. Työryhmämietinnön valossa tällaisen tilanteen oikeudellinen arviointi, ilman, että lakiesityksessä annettaisiin edes minkäänlaisia suuntaviivoja tilanteen arvioimiseksi, jäisi puhtaasti vastaisen oikeuskäytännön varaan, mitä ei voida pitää toivottavana asiantilana. Tällöin, mitä suuremmassa määrin, ollaan jälleen tekemisissä myös ko. velallisyhtiön keskeisten sidosryhmien intressien kanssa, koska yhtiön toiminnan kannalta tärkeiden tavarantoimittajien yms. tahojen silmissä ”epävarma tilanne” ei useinkaan, kuten edellä todettiin, lisää halukkuutta lisäriskin ottoon ilman omaa asemaa turvaavia toimenpiteitä, mikä puolestaan vaarantaa sinänsä ehkä perustellunkin saneerauksen onnistumisedellytyksiä jo ns. lähtöruudussa. Tämän johdosta saneeraussuojan aikaisten maksujen mahdollisen rästiytymisen merkitystä tulisi ainakin esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa käsitellä huomattavasti tarkemmin kuin mitä nyt asian laita on, jottei tilanne jäisi liian ”avoimeksi” ja pelkästään vuosikausien päässä odotettavissa olevien oikeuskäytännön ratkaisujen varaan. Tätä näkökantaa, kuten sanottu, puoltaa sekä velallisyhtiön että myös velkojien intressit. Kuten eriävissä mielipiteissä esitetään, ns. saneeraussuojasäännöstöstä ei saisi tulla eräänlaista ”esteautomaattia”, mihin esitetyt uudistukset helposti johtaisivat.

 

Toinen tulkintakohta, johon on syytä kiinnittää huomiota, on ns. konkurssivertailu. Esitetyssä muodossaan, aivan kuten kummassakin eriävässä mielipiteessä on tuotu esiin, se jättäisi runsaasti tulkinnanvaraisuutta eri tilanteissa, ja siten, jälleen kerran, jouduttaisiin vuosikausien odotteluun, ennen kuin oikeuskäytännön kautta jonkinlaisia kiinteämpiä kriteereitä käytännön tilanteisiin saataisiin. Tämä ei ole toivottavaa. Jälleen kerran, avoimet säännökset johtaisivat todennäköisesti siihen, että ns. tulkinnanvaraisessa tilanteessa vähänkään epävarmasti suhtautuvat velkojat joko jättäisivät äänestämättä tai sitten kallistuisivat negatiivisen lausuman kannalle, koska ei olisi selvää se, täyttyvätkö lain kriteerit ”selvästi suuremmasta” jako-osuudesta saneerauksen kautta konkurssiin verrattuna, kun ei tiedetä, mitä ko. kriteeri oikeastaan tarkoittaa. Tähän nähden, jälleen kerran epävarma tilanne sotii siis niin velkojien kuin velallisyritystenkin intressejä vastaan, ottaen huomioon varsinkin sen, että käytännön saneeraustilanteissa on tuiki tavanomaista se, että eri velkojat ovat keskenään hyvinkin erimielisiä siitä, minkä sisältöinen saneerausohjelman tulisi olla, muun muassa maksuohjelman pituuden ja jako-osuuksien määrän kannalta, jolloin edes jonkinlaisten minimitasojen saaminen, vähintäinkin lakiesityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa olisi enemmän kuin paikallaan. Kuten eriävissä mielipiteissä on todettu, tämä lähtökohta ei nyt työryhmämietinnössä valitettavasti toteudu. Sitä paitsi, kuten eriävissä mielipiteissä tuodaan esille, esitetty säännöstö suorastaan ”provosoisi” aika helposti erillisiin oikeusriitoihin ko. ”arvoltaan selvästi suurempi” –kriteerin tulkinnasta, koska, sinänsä ymmärrettävästi, haluttaisiin saada ennakkopäätöksiä asiasta, mikä tietenkään yksittäisten velallisyhtiöitten kannalta ei ole toivottava lähtökohta, ja noiden, ikään kuin tietynlaisiksi ”pioneeritapauksiksi” ajautuvien yhtiöiden velkojaintressienkään kannalta ei ole toivottavaa, että yhtiön taloustilannetta kiristettäisiin lain epäselvyyksiin perustuviin prosesseihin johtuvista kuluista, jotka saattaisivat muodostua huomattavaksikin. Tähänkin nähden selvemmät säännökset ao. osalta olisivat paikallaan.

 

Suomen Yrittäjien lausunnossa on kiinnitetty huomiota verottajan mahdollisuuteen, ainakin teoreettisesti ajateltuna, pitää saneeraukseen päässyt yhtiö ennakkoperintärekisterin ulkopuolella, mitä ei tietenkään ole pidettävä toivottavana, kun kerran, aivan oikein, on työryhmämietinnössäkin lähtökohdaksi otettu se, että ennakkoperintärekisteristä poistaminen sinänsä on toimenpide, jota on pidettävä perintäkeinona. Vähintäinkin, jälleen kerran, tästäkin asiasta saatettaisiin joutua erillisiin oikeusprosesseihin, minkä kriittisyyttä nyt käsiteltävänä olevan asian yhteydessä entisestään korostaisi se, että ratkaisun saaminen saattaisi kestää niin kauan, että yhtiön saneeraus voisi jo tyrehtyä ja epäonnistua ennakkoperintärekisterin ulkopuolelle jäämisestä johtuviin maksupidätyksiin/tilityksiin verottajalle. Olisi ensiarvoisen tärkeätä, että tämäkin seikka tulisi riittävän täsmällisesti lainsäädännössä selvitetyksi ja määritellyksi, siten, kuin Yrittäjien lausunnossa on eriävänä mielipiteenä tuotu esiin.

 

Asianajajaliiton lausunnossa on jakson ”5 omaisuudensuojan loukkaus” alla käsitelty erästä yksittäistä ongelmatilannetta liittyen ns. lisäjako-osuuksien maksamiseen. Esitetty huomio on keskeinen ja tärkeä. Vähintäinkin, se saattaisi jälleen johtaa monivuotiseen prosessiin siitä, voisiko tulkinta olla sen suuntainen, kuten viitatussa eriävässä mielipiteessä on esitetty, vai ei. Onhan toisaalta niinkin, että esitetyssä tilanteessa (työryhmämietintö s. 178) vakuusvelkoja voisi vedota siihen, että yrityssaneeraus ei missään tapauksessa voisi johtaa heidän kannaltaan (vakuusvelkojan kannalta) heikompaan lopputulokseen kuin konkurssi, mitä esitetyssä eriävässä mielipiteessä esiin tuotu väistämättä tarkoittaisi. Tuntuisikin siltä, että vakuusvelkoja olisi vahvoilla tällaisessa prosessissa, mutta kuten viitattu Asianajajaliiton lausuma osoittaa, jälleen kerran, työryhmämietintö ja sen sisältämä yksittäisesitys saattaisi johtaa vuosikausien riitaan, jossa jälleen partiksi joutuisi saneerausyhtiö, mikä puolestaan, edellä kerrotuin tavoin, helposti aiheuttaisi epävarmuutta yhtiön toimintaan, vaikka saneerausohjelma olisi ns. päällä ja noudatettavanakin. Tähänkin nähden esitetty eriävä mielipide tulisi ottaa konkreettisesti huomioon ja antaa ainakin tuohon yksittäistilanteeseen selkeä linjanveto, vähintäinkin lakiesityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa, miten esitetyn kaltaisessa tilanteessa tulisi menetellä.

 

”Tosiasiallinen valitusmahdollisuus” hylätystä saneeraushakemuksesta

 

Molemmissa eriävissä mielipiteissä kiinnitetään huomiota siihen, että eräs nykylainsäädännön keskeinen puute on se, että ns. tosiasiallinen muutoksenhakumahdollisuus hylätystä yrityssaneeraushakemuksesta useinkin puuttuu, koskapa saneerausta hakenut yritys voidaan periaatteessa samana päivänä, kun saneeraushakemus on hylätty, asettaa konkurssiin. Väliaikaiset kiellothan, jotka muutoksenhakutuomioistuin toki voi myöntää edelleen voimassa oleviksi, väliaikaisina, antavat suojan, muutoksenhaku vaiheessa, kaikkia muita perintätoimia vastaan, mutta ei vahvinta mahdollista eli konkurssihakemusta vastaan. Työryhmämietinnössä pyritään ”parantamaan” tätä tilannetta antamalla muutoksenhakutuomioistuimelle mahdollisuus antaa väliaikaisesti suoja myös konkurssihakemusta vastaan, siksi kunnes saneerausasia on siellä ratkaistu, mutta tosiasiallisesti, ottaen huomioon se, että käytännössä konkurssiasiatkin tulee käsitellä viivytyksettä alioikeuksissa, mitään käytännöllistä muutosta ei tilanteeseen, nykyiseen verrattuna, olisi odotettavissa. Tätä korostaa se asiaintila, että on peräti luonnollista, kuten käytännön oikeuselämässä usein tapahtuukin, että mahdollisesta uudistetusta lainsäädännöstä huolimatta, joka vähänkään kuitenkin jättää tulkinnan varaa, kuten työryhmän esitys tältäkin osin valitettavasti tilaa, oikeuskäytännössä usein mennään ”ns. vanhoja latuja” aina siihen asti, kunnes mahdollisesti Korkein oikeus tilanteen muuttaa. Näin ollen, tämäkin seikka vain puoltaa sitä, että tosiasiallisen valitusmahdollisuuden säilymisen turvaamiseksi huomattavasti vahvemmat säännökset eli juuri sellaiset, mitä eriävissä mielipiteissä on sekä Asianajajaliiton että Suomen Yrittäjien puolesta esitetty, tulisi lakiin sisällyttää. Tätä ei puolla pelkästään velallisyhtiön intressit, vaan, tilanteessa, jossa velkojaintressit saneerauksen aloittamisen puolesta tai vastaan menevät kovasti ristiin, mikä ei ole epätavanomaista, myös saneerausta puoltaneiden velkojien lähtökohdat. Tämä on huomioitava lakiesitystä suunniteltaessa ja muotoiltaessa hyvin korostetusti.

 

Ns. pakkovahvistamisen perusteista

 

Vakuudettomat velkojat ovat tyypillisesti pääluvun mukaan laskettuna selkeästi isoin ryhmä ns. sellaisenaan saneeraustilanteissa. Työryhmämietintö lähtee siitä, että tätä velkojaryhmää ei saisi jakaa, ”sen sisällä”, erillisiin ryhmiin. Sen sijaan vakuusvelkojien kohdalla näin pitäisikin tehdä, jos yrityskiinnitysvelkojia yksittäistapauksessa on. Jo näin lyhyesti ja pinnallisesti tarkasteltuna voidaan havaita, että työryhmämietintöön sisältyy selvä ns. looginen ristiriita: Miksi kaksi vakuusvelkojaa, joiden ainoa erottava kriteeri on se, että toisella on vakuutena yrityskiinnitys, ja toisella kiinteistökiinnitys, tulisi jakaa eri ryhmiin, kun sen sijaan 75 (esimerkiksi) saatavaperusteeltaan täysin keskenään lähes tulkoon erilaista vakuudetonta velkojaa olisi mahdotonta jakaa pienempiin ryhmiin. Tätä työryhmäesityksen lähtökohtaa ei voidakaan pitää miltään osin perusteltuna, vaan nykyinen YSL 54 §:n sisältö olisikin säilytettävä, aivan kuten eriävissä mielipiteissä ja niissä esitetyissä perusteluissa on tuotu esille. Muutoin saneerausohjelman vahvistaminen jäisi riippumaan juuri niin spekulatiivisista asioista kuin mitä eriävissä mielipiteissä on tuotu esille, tai sitten johtaisi uudenlaisiin ongelmatilanteisiin, kuten siihen, että saneeraukseen hakeutuvan yrityksen ”kannattaisi” hakea itselleen pieni vakuusvelka, esimerkiksi osamaksuvelka, jotta olisi tuossa velkojaryhmässä yksi velkoja, joka yksinään äänestäisi ohjelmaesityksen puolesta, jos olisi jonkinlainen todennäköisyys, että riittävä euromääräinen kannatus ohjelmalle saataisiin. Jos työryhmän tarkoituksena on ollut se, että spekulaatiomahdollisuudet velkojaryhmäjakoon nähden poistettaisiin, niin jo edellä esitetty yksittäinen esimerkki osoittaa sen, että työryhmäesityksen lähtökohta ei sitä ainakaan tee. Näin ollen, kaiken muun edellä lausutun ja sen yhteydessä viitatun lisäksi voidaan siis todeta, että perusteita muuttaa nykysäännöstöä ei tältä osin ole. Toisaalta, työryhmäesityksen lähtökohdan mukaan olisi mahdollista se, että yksi dominoiva vakuudeton velkoja, niin yhden pienen vakuusvelkojan kanssa pystyisi kaatamaan saneerausohjelmaehdotuksen, jos vakuusvelkojen ryhmässä syntyisi ns. yks-yks –tilanne, jolloin pääluvun mukainen enemmistö ei toteutuisi; tällöin sille, miten mahdollisesti prosentuaalisesti merkittävä osa velkojista suhtautuisi positiivisesti saneerausohjelmaehdotuksen vahvistamiseen, jäisi täysin vaille huomiota, mikä ei niin ikään voisi olla oikein, edes ns. velkojatasa-arvon näkökulmasta. Toisaalta, tällainen asetelma saattaisi vähimmilläänkin tuoda ns. vastustaville velkojille ”suhteettoman” vaikutusmahdollisuuden saneerausohjelman sisältöön, vaikka vastustavien velkojien euromääräisesti yhteenlaskettu saatava jäisikin alle saneerausohjelmaa puoltavien velkojien saatavien määrän (jos esimerkiksi vakuusvelkojissa olisi yksi saneerausohjelmaa puoltava velkoja, joka ei kuitenkaan em. 1-1 –tilanteessa saisi pääluvun mukaista enemmistöä tuossa ryhmässä aikaiseksi). Tämäkään ei voi olla oikein.

 

Rikosepäilyn vaikutus saneerauskelpoisuuteen

 

Asianajajaliiton lausunnossa kiinnitetään, aivan oikein, huomiota siihen, että kynnystä siitä, että pelkästään tehty tutkintapyyntö voisi muodostaa saneerausmenettelyn aloittamisen esteen, ei voida tehdä liian korkeaksi. Tätä lähtökohtaa voidaan puoltaa useammastakin näkökulmasta: Ensinnäkin, ei saneeraushakemuksen käsittely ja siten saneerausaloitusharkinta ole eikä voi olla minkäänlainen paikka suorittaa rikosoikeudellista esitutkintaa ja siten päätellä, miten perusteltu tehty tutkintapyyntö/rikosilmoitus on tai ei ole. Toisaalta, rikosoikeudellisestihan on selkeästi niin, että edes syyte ei vielä riitä tekemään henkilöstä rikollista, vaan häntä on pidettävä syyttömänä aina tuomioon saakka, ainakin, jos hän ei tekoa myönnä. Tähän nähden työryhmämietinnön esitykset ovatkin selkeästi kritiikille alttiita ja vähintäänkin asettavat tältä osin saneerausmenettelyn aloittamisen kynnyksen kovin korkealle. Spekuloimatta asialla sen enempää voidaan vain todeta, että työryhmämietinnön esitys tarjoaisi ns. saneerauskielteisille velkojille yksittäistapauksissa spekulaatiomahdollisuuden tutkintapyynnön tekemällä saada ikään kuin automaatin pyrkimyksilleen estää saneerausmenettelyn alku, täysin riippumatta siitä, johtaako tutkintapyyntö sinänsä mihinkään rikosoikeudellisiin seuraamuksiin vai ei. Tähän asiaan onkin eriävissä mielipiteissä sinänsä viitattu, mihin tässä yhteydessä on vain yhtyminen.

 

Lopuksi

 

Kaiken edellä lausutun perusteella Yrityssaneerausyhdistys katsoo, että edellä viitatut lähtökohdat tulisi ottaa huomattavasti tarkemmin ja korostetummin esiin lopullisessa lakiesityksessä yrityssaneerauslain uudistusta harkittaessa.

 

Helsingissä 3. päivänä toukokuuta 2006

 

Yrityssaneerausyhdistys

 

 

 

Harri Vento

Hallituksen puheenjohtaja